Täytin tänään 28 vuotta. Se on kait paljon: 10 vuotta täysi-ikäisyyttä takana, joten olisi kait oletettavaa, että olisin ollut vastuullinen jo vuosikymmenen. Ei minusta ehkä vielä aikuiseksi ole, joten on valittava nuoren, ikinuoren ja lapsellisen väliltä. En tiedä minkä näistä valitsisi, ehkä jotain listan ulkopuolelta – ehkä olen ikuinen opiskelija. Kohta tosin on yliopisto-opinnot takana jahka saan gradun viimeisteltyä, enkä toista tutkinto-oikeutta aio käyttää, joten ei minusta ehkä ikuiseksi opiskelijaksi ole. Koko yliopistotouhu alkaa vaikuttaa karmealta huijaukselta, jossa epäkelvot ajattelijat viilailevat typeriä ajatuksiaan ryhmissä. Ei siellä mitään viisaita ole, nehän potkitaan pois jos eivät kirjoita sitä mitä oletetaan kirjoitettavan. Vätyksien ryhmäterapiaa moinen!

Syy, miksi pohdin nuoruuden kautta ikääni, johtunee ehkäpä siitä, että olen nähnyt paljon vanhoja naamoja, sellaisia, joita en itselleni halua. Mikään ihmistyyppi ei ole karmeampi kuin keski-ikäinen, katkeroitunut, hivenen tyhmä, erittäin julma ihminen, joka lasittunein silmin näkee pelkkää pahaa ympärillään. Tällainen tyyppi ei näe, että on itse vain se paha eikä maailma hänen ympärillään. Heitä kuitenkin kuunnellaan, he päättävät suurista asioista – ihmiskohtaloista, taloudesta, kulttuurista ja niin edelleen. Minulla ei ole pyrkimyksiä tulla tällaiseksi ja pyrin välttämään kaikkea tällaiseen liittyvää, mutta tahdon silti tehdä jotain suurta. En kuitenkaan ole vakavasti otettava, koska no, en ole erityisen vakava – voin väittää olevani suhteellisen älykäs ja lukenut ja ymmärtäväni monista asioista huomattavan paljon enemmän kuin useimmat, ja olen joihinkin seikkoihin perehtynyt niin hyvin, että voin väittää tietäväni asiasta – mutta vakavaa minusta ei saa. Suuret ajatukset ovat suuria ajatuksia, eikä niitä voi kuin ihailla ja niille voi kuin hymyillä, joten naama lamaantuneena en suuria ajatuksia voi kohdata.

Onko minulla ikäkriisi? Ehkei, sillä olen suurempi kuin koskaan – urheilu kannattaa vähintään yhtä paljon kuin suhteellisen hyvä ruokavalio tai liian vaikeiden kirjojen lukeminen. Enkä oikeastaan koe, että olisin ollut joskus aiemmin enemmän, joten on vaikeaa haluta olla nuorempi. 28-vuotiaana voi sitä paitsi iskeä silmää aivan huoletta niin 18-vuotiaalle kuin 48-vuotiaalle ja on jopa mahdollista, että flirttaillaan takaisiin. Nyt seurustelen, joten tällaisella seikalla ei ole niin väliä, mutta silti – ei se paha asia ole että on sitä kysyntää. En ole mikään maailman komein tyyppi, mutta en ole rumakaan – ehkä hieman röyhkeä ja hieman enemmän elävä kuin useimmat. Eipä kait runsas kysyntä ole mikään erikoisuus, mutta minulle tämä on suhteellisen uutta. Onpahan jotain muisteltavaa sitten joskus kun olen köyhä, ruma ja vanha. Nyt olen vain köyhä, joskin joku voisi sanoa rumaksi ja vanhaksikin, mutta heistä en välitä.

Summa summarum. En tiedä mitä minusta tulee, mutta tiedän olevan nyt jo jotain, ja tiedän myös hieman mitä tulee välttää. Jos en ole koskaan selvillä omasta tulevaisuudesta, en ehkä ole erityisen huolestunut asiasta. ’Elämän tarkoitusta’ ei ole yleisselittävässä merkityksessään, joten turha pohtia sitä edes yksilötasolla. Elää vain. Nauttii, ei murehdi turhasta. Pyrkii täydellisyyteen joissain ja nauraa toisille asioille. Irvailee filosofeille. Juo olutta ja kuuntelee musiikkia. Tekee jotain, joka ei ole täysin inhottavaa. Kuvittelee rinnat. Suuret rinnat. Kirjoittaa tällaisia typeriä tekstejä. En tiedä, ehkä kaikkea näitä tulee harjoittaa, ehkä ei. Silti se katkera, yksinkertainen ja tylsämielinen ja lasisilmäinen typerys kummittelee suurenmoisten asioitten taustalta, vaikka yrittäisi olla naiivi ja kertoa positiivisia asioita. Ehkä elämän tarkoitus on antaa litsareita mielessään tylsämielisille ihmisille. He kaipaavat läppäsyä ja minä heille rangaistusta – kyse ei ainakaan ole nollasummapelistä.